perjantai 22. marraskuuta 2013

Elän yhä erikoisemmaksi käyviä aikoja. Juuri kun aloin tottua siihen, että biisejäni todellakin soitetaan radiossa, ja että ihmiset kadulla ja kaupoissa tosiaan ajoittain tunnistavat minut, ja että naamani vilahtelee aika ajoin mediassa jos toisessakin, homma räjähti eksplonentiaaliseksi.

Tämänvuotisen julkisuuspläjärin seurauksena elämääni on tullut uudenlaisia ajattelumalleja, kuten että mihin aikaan kannattaa käydä ruokakaupassa jotta saa asioida mahdollisimman huomaamattomana. Selkein muutos Vain elämää-shown alettua on, että iäkkäämmät mammat ja papatkin ovat liittyneet päänkääntäjien ja supisijoiden joukkoon. Aika usein ehdin unohtaa, että olen joku, ja silloin itseeni kohdistuva huomio pääsee yllättämään.

Mielensäpahoittajia lepyttelen heti sillä, että en yleisesti ottaen pidä ihmisiä tyhminä tai ilkeinä. Ymmärrän hyvin että teeveestä tuttu herättää ahaa-oho-elämyksen, ja että sen seurauksena leuka saattaa lukkiutua ala-asentoon hiukan pitkittyneeksikin toviksi. Silmätikkuus vaatii kuitenkin sulattelua ja tottumusta, ja jonkin verran myös hälläväliä-asennetta. Aina ei ole hyvä fiilis keskeyttää tekemisensä ja ajatuksensa tuntemattoman lähestyessä. Olen silti usein vilpittömän ilahtunut lämpimän asiallisesta käytöksestä tällaisissa tilanteissa, jotka saattavat eskaloitua kaverikuvaksi saakka.

Kohtaan näinä päivinä myös aivan ennenkokemattomia ongelmia, kuten että millaiset vaatteet tulisi pukea presidentin itsenäisyyspäivän juhliin. Viime vuonna asia olisi ollut vielä kohtuullisen selvä, mutta oma kutsuni osui juuri juhlien uudistuksen aikaan ja tuntuu että käsitykset asiallisesta asusteesta vaihtelevat melko villistikin. Itsellenihän tämä ei ole kovin monimutkaista, lähinnä mietin hetken laitanko solmion vai rusetin, ja että sentti pari olisi syytä pudota vyötäröltä ennen kuin nuo puvunhousut mukavasti mahtuvat, mutta avecini on ollut hiukan stressaantunut. Pukeutuako kuin konsertiin vai kuin illalliskutsuille? Avonaista vai siveää? Pitkä helma on mielestämme juhlavin, menkööt muut minihamosissaan jos niin tahtovat. Kutsukortin mukana ei tullut sen tarkempaa ohjeistusta.

Siinäpä meillä muutama "1st world problem".

Iloistakin iloisempaa on se, että musiikki toimii minulle yhä. Ja siitähän tässä on alusta asti ollut kysymys. Tämä kokemus-elämys tuntuu vain laajenevan ja jalostuvan.

Livenä laulamisessa on hienoimmillaan kyse välähdyksenomaisista, valontäyteisistä hetkistä, jolloin tuntuu että jotain aukesi, jotain välittyi, jotain liikahti. Välittömyydestä, joka voi syntyä vain kun "kanavat" ovat auki. Tämä on ainakin se omakohtainen kokemus, joka jättää pitkäksi aikaa sellaisen olon että "jeah"!!! Yleisöpalautteesta päätellen tämä on jaettu ilo. Ja se on tilanteesta riippuen kaksin-tai monituhatkertainen ilo se.

Totta kai laulajalla on maneerinsa ja "leipätyylinsä", jotka ovat kehittyneet esiintymisen perusrungoksi aikain saatossa. Joillain keikoilla niistä ei meinaa päästä lentoon, spontaanius ei ota syttyäkseen, ajoitus on koko ajan joko ennakoivaa tai myöhästelevää ja yleisfiilis epävarma: miten "se juttu" oikein tehtiinkään? Kun kaikki eleet tuntuvat tuhanteen kertaan toistetuilta ja jokainen välispiikki kertaa tuttua ja turvallista, on aika yrittää rikkoa tilanne jotenkin. Harva ammattilainen mieltää häröilyä tai läskiksi lyömistä hyväksi lavatekniikaksi mutta se voi olla sitä, se voi olla joskus ainoa - vaikkakin riskialtis - keino välittömyyden luomiseen.

Rytmi on myös jokapäiväistä leipääni. Kun teen uutta musiikkia, saatan jumittaa samaa kahdeksan tahdin pätkää kolme-neljä tuntia putkeen tehden koko ajan pieniä tai suuria muutoksia. Samoin sanoitusten, laulutyylien ja -sovitusten hiominen paljastaa kappaleen todelliset karvat: jos samaa biisiä jaksaa pyörittää lähes päivittäin viikkojen ja kuukausien ajan, sen luulisi olevan riittävän hyvä. Ainakin se on riittävän hyvä minulle, ja sellaisen biisin kehtaa kyllä julkaistakin vaikka ei kaikista hittejä tai kulttiklassikoita tulekaan. Joka tapauksessa olen usein pitkänkin työpäivän jälkeen yhä fiiliksissä, yhä töpinöissä siitä että aijaijai nyt on hyvää soppaa, ja mitähän huomenna makustellaan.

Olen muuten erittäin iloinen, että Anna Abreun hienonhieno versio "Kylmästä lämpimään"-kappaleestani on saanut niin paljon suosiota ja radiosoittoa. Sama pätee Paulin uudelleentulkitsemaan "Siideripissikseen", joka on jo nyt soinut aalloilla enemmän kuin alkuperäinen koskaan. Nämä molemmat kuuluvat sarjaan "kuka olisi vuosi sitten arvannut.." :)

Tällä hetkellä olen Tornion Hellälässä uuden viihdekeskuksen avajaisissa, talo on tupaten täynnä ja kivaa keikkaa lienee luvassa. Toivon että yrittäjyys palkitaan ja kulttuurielämä tulee täällä kukoistamaan. Puitteet ainakin ovat kunnossa.

Ja niin, tänään nähdäänkin viimeinen jakso elämäästä, toivotan viihtyisää perjantai-iltaa ja rentouttava-sähköistävää viikonloppua!



Lukijavisa: mikä maa, mikä valuutta?

perjantai 1. marraskuuta 2013

Juha

Tänään Vain Elämäässä on vuorossa Juha Tapion jakso.

Juha Tapio on tätä ennen ollut julkisuudessa varsin säästeliäästi ja asiapainotteisesti. Kuvani hänestä olikin muotoutunut lähinnä radiosta kuulemieni kappaleiden perusteella. Se kuva oli vakava, jopa hiukan totinen. Hänen hiteissään näppäillään enimmäkseen inhimillisen tunneskaalan kaihoisampaa puolta, hyvin taitavasti kylläkin.

Kuva täydentyi viettämämme viikon aikana. Juha on nimittäin hieno seuramies ja suuri humoristi. Terve itseironia ja absurdin taju, kielellinen huumori ja karkeudet, kaikki nämä häneltä luonnistuvat.

Juhalla ja minulla on yhteistä se, että molemmat ovat musiikkinsa kanssa kotoisin marginaalista - Juha gospelista ja minä reggaesta. Molemmat ovat joutuneet hyväksymään sen, että monet entisistä faneista pitävät meitä nyt takinkääntäjinä koska emme halunneet jäädä pienten piirien suosikeiksi. Molempien historiaan kuuluu hengellistä etsimistä ja löytämistä.

Ei siis ole ihme, että juttua on riittänyt vielä tuon Vain elämää- "riparin" jälkeenkin. On erityisen opettavaista puhua työasioista ja käytännön jäjestelyistä Juhan kanssa, sillä hän on skarppi ja käytännöllinen kaveri. Itse en ole, mutta olen melko hyvä antamaan asioiden olla. 

Enimmäkseen toki puhumme itsestämme ja välillä kehumme toisiamme, niinkuin kunnon artistit tekevät.

Mukavaa perjantai-iltaa!