perjantai 22. marraskuuta 2013

Elän yhä erikoisemmaksi käyviä aikoja. Juuri kun aloin tottua siihen, että biisejäni todellakin soitetaan radiossa, ja että ihmiset kadulla ja kaupoissa tosiaan ajoittain tunnistavat minut, ja että naamani vilahtelee aika ajoin mediassa jos toisessakin, homma räjähti eksplonentiaaliseksi.

Tämänvuotisen julkisuuspläjärin seurauksena elämääni on tullut uudenlaisia ajattelumalleja, kuten että mihin aikaan kannattaa käydä ruokakaupassa jotta saa asioida mahdollisimman huomaamattomana. Selkein muutos Vain elämää-shown alettua on, että iäkkäämmät mammat ja papatkin ovat liittyneet päänkääntäjien ja supisijoiden joukkoon. Aika usein ehdin unohtaa, että olen joku, ja silloin itseeni kohdistuva huomio pääsee yllättämään.

Mielensäpahoittajia lepyttelen heti sillä, että en yleisesti ottaen pidä ihmisiä tyhminä tai ilkeinä. Ymmärrän hyvin että teeveestä tuttu herättää ahaa-oho-elämyksen, ja että sen seurauksena leuka saattaa lukkiutua ala-asentoon hiukan pitkittyneeksikin toviksi. Silmätikkuus vaatii kuitenkin sulattelua ja tottumusta, ja jonkin verran myös hälläväliä-asennetta. Aina ei ole hyvä fiilis keskeyttää tekemisensä ja ajatuksensa tuntemattoman lähestyessä. Olen silti usein vilpittömän ilahtunut lämpimän asiallisesta käytöksestä tällaisissa tilanteissa, jotka saattavat eskaloitua kaverikuvaksi saakka.

Kohtaan näinä päivinä myös aivan ennenkokemattomia ongelmia, kuten että millaiset vaatteet tulisi pukea presidentin itsenäisyyspäivän juhliin. Viime vuonna asia olisi ollut vielä kohtuullisen selvä, mutta oma kutsuni osui juuri juhlien uudistuksen aikaan ja tuntuu että käsitykset asiallisesta asusteesta vaihtelevat melko villistikin. Itsellenihän tämä ei ole kovin monimutkaista, lähinnä mietin hetken laitanko solmion vai rusetin, ja että sentti pari olisi syytä pudota vyötäröltä ennen kuin nuo puvunhousut mukavasti mahtuvat, mutta avecini on ollut hiukan stressaantunut. Pukeutuako kuin konsertiin vai kuin illalliskutsuille? Avonaista vai siveää? Pitkä helma on mielestämme juhlavin, menkööt muut minihamosissaan jos niin tahtovat. Kutsukortin mukana ei tullut sen tarkempaa ohjeistusta.

Siinäpä meillä muutama "1st world problem".

Iloistakin iloisempaa on se, että musiikki toimii minulle yhä. Ja siitähän tässä on alusta asti ollut kysymys. Tämä kokemus-elämys tuntuu vain laajenevan ja jalostuvan.

Livenä laulamisessa on hienoimmillaan kyse välähdyksenomaisista, valontäyteisistä hetkistä, jolloin tuntuu että jotain aukesi, jotain välittyi, jotain liikahti. Välittömyydestä, joka voi syntyä vain kun "kanavat" ovat auki. Tämä on ainakin se omakohtainen kokemus, joka jättää pitkäksi aikaa sellaisen olon että "jeah"!!! Yleisöpalautteesta päätellen tämä on jaettu ilo. Ja se on tilanteesta riippuen kaksin-tai monituhatkertainen ilo se.

Totta kai laulajalla on maneerinsa ja "leipätyylinsä", jotka ovat kehittyneet esiintymisen perusrungoksi aikain saatossa. Joillain keikoilla niistä ei meinaa päästä lentoon, spontaanius ei ota syttyäkseen, ajoitus on koko ajan joko ennakoivaa tai myöhästelevää ja yleisfiilis epävarma: miten "se juttu" oikein tehtiinkään? Kun kaikki eleet tuntuvat tuhanteen kertaan toistetuilta ja jokainen välispiikki kertaa tuttua ja turvallista, on aika yrittää rikkoa tilanne jotenkin. Harva ammattilainen mieltää häröilyä tai läskiksi lyömistä hyväksi lavatekniikaksi mutta se voi olla sitä, se voi olla joskus ainoa - vaikkakin riskialtis - keino välittömyyden luomiseen.

Rytmi on myös jokapäiväistä leipääni. Kun teen uutta musiikkia, saatan jumittaa samaa kahdeksan tahdin pätkää kolme-neljä tuntia putkeen tehden koko ajan pieniä tai suuria muutoksia. Samoin sanoitusten, laulutyylien ja -sovitusten hiominen paljastaa kappaleen todelliset karvat: jos samaa biisiä jaksaa pyörittää lähes päivittäin viikkojen ja kuukausien ajan, sen luulisi olevan riittävän hyvä. Ainakin se on riittävän hyvä minulle, ja sellaisen biisin kehtaa kyllä julkaistakin vaikka ei kaikista hittejä tai kulttiklassikoita tulekaan. Joka tapauksessa olen usein pitkänkin työpäivän jälkeen yhä fiiliksissä, yhä töpinöissä siitä että aijaijai nyt on hyvää soppaa, ja mitähän huomenna makustellaan.

Olen muuten erittäin iloinen, että Anna Abreun hienonhieno versio "Kylmästä lämpimään"-kappaleestani on saanut niin paljon suosiota ja radiosoittoa. Sama pätee Paulin uudelleentulkitsemaan "Siideripissikseen", joka on jo nyt soinut aalloilla enemmän kuin alkuperäinen koskaan. Nämä molemmat kuuluvat sarjaan "kuka olisi vuosi sitten arvannut.." :)

Tällä hetkellä olen Tornion Hellälässä uuden viihdekeskuksen avajaisissa, talo on tupaten täynnä ja kivaa keikkaa lienee luvassa. Toivon että yrittäjyys palkitaan ja kulttuurielämä tulee täällä kukoistamaan. Puitteet ainakin ovat kunnossa.

Ja niin, tänään nähdäänkin viimeinen jakso elämäästä, toivotan viihtyisää perjantai-iltaa ja rentouttava-sähköistävää viikonloppua!



Lukijavisa: mikä maa, mikä valuutta?

perjantai 1. marraskuuta 2013

Juha

Tänään Vain Elämäässä on vuorossa Juha Tapion jakso.

Juha Tapio on tätä ennen ollut julkisuudessa varsin säästeliäästi ja asiapainotteisesti. Kuvani hänestä olikin muotoutunut lähinnä radiosta kuulemieni kappaleiden perusteella. Se kuva oli vakava, jopa hiukan totinen. Hänen hiteissään näppäillään enimmäkseen inhimillisen tunneskaalan kaihoisampaa puolta, hyvin taitavasti kylläkin.

Kuva täydentyi viettämämme viikon aikana. Juha on nimittäin hieno seuramies ja suuri humoristi. Terve itseironia ja absurdin taju, kielellinen huumori ja karkeudet, kaikki nämä häneltä luonnistuvat.

Juhalla ja minulla on yhteistä se, että molemmat ovat musiikkinsa kanssa kotoisin marginaalista - Juha gospelista ja minä reggaesta. Molemmat ovat joutuneet hyväksymään sen, että monet entisistä faneista pitävät meitä nyt takinkääntäjinä koska emme halunneet jäädä pienten piirien suosikeiksi. Molempien historiaan kuuluu hengellistä etsimistä ja löytämistä.

Ei siis ole ihme, että juttua on riittänyt vielä tuon Vain elämää- "riparin" jälkeenkin. On erityisen opettavaista puhua työasioista ja käytännön jäjestelyistä Juhan kanssa, sillä hän on skarppi ja käytännöllinen kaveri. Itse en ole, mutta olen melko hyvä antamaan asioiden olla. 

Enimmäkseen toki puhumme itsestämme ja välillä kehumme toisiamme, niinkuin kunnon artistit tekevät.

Mukavaa perjantai-iltaa!















perjantai 25. lokakuuta 2013

Julkisuuden kommervenkit




Artistin toimenkuvaan kuuluu itse taiteen tekemisen lisäksi myös julkisuus ja sen hallinta, tai vähintään siihen mukautuminen. Iloisimmillaan julkisuus heijastelee ja ruokkii menestystä: paljon esillä oleva artisti - ja tätä kautta myös hänen musiikkinsa - saa paljon huomiota.  Nihkeimmillään se on paparazzien vainoa, korppikotkien raakuntaa ja tämänhetkisten sekä menneiden möhlimisten ja onnettomuuksien tuomista päivänvaloon. 

Kohulehdet - tarkemmin sanottuna ihmiset jotka tekevät näitä lehtiä - eivät ilmeisesti liiemmin pohdi miltä heidän juttujensa aiheista - ihmisistä - tuntuu, kun yksityisasioita ja kipeitäkin ongelmia tuodaan esille suoraviivaistettuna ja shokkiarvoa korostavalla tavalla. Yksityisyyden rajoilla liikutaan ja välillä niitä rikotaankin. Itse sain nähdä erään hömppälehden sivuilla valokuvan avopuolisostani kotipihallamme. Juttu oli teoriassa  ihan positiivinen, mutta silti mietin, mennäänkö tässä nyt hiukan liian pitkälle. Jutun "faktat" olisi myös voinut tarkistaa arvailun sijaan, tai jättää kokonaan painamatta.

Kovin kummoista uutisarvoa nykyisillä edesottamuksillani ei ilmeisesti muutoin ole, kun eräs toinen "uutis"lehti joutui kaivamaan kahdentoista vuoden takaisia, jo monta kertaa aiemmin uutisoituja tapahtumia ja otsikoimaan ne kuin ne olisivat tätä päivää.

Opettavaistahan tämä kaikki on ollut. Olen tullut muun muassa ymmärtämään, että kun kohu-tai iltapäivälehden kannessa lukee provosoiva tai dramaattinen sitaatti, se on usein repäisty aiheyhteydestään ja siitä on muutettu pari tavua jotta teho olisi iskevämpi. Älylliset lauseet ovat yleensä liian vivahteikkaita ja monipuolisia mahtuakseen lööppiin. Ykstotisuus on selkeää ja selkeys menee todenmukaisuuden edelle.

En silti jaksa miettiä sanomisiani turhan tarkkaan, koska silloin haastatteluista tulisi vain tylsiä. On kivaa yrittää saada toimittajia tajuamaan minun tapaani ajatella. Ei siksi, että olisin jotenkin poikkeuksellisen hyvä ajattelemisessa, mutta jos minusta kuitenkin kirjoitetaan vuosittain about kokonaisen paikallislehden verran niin siellä voisi yhtä hyvin olla seassa jotain muutakin kuin samat pinnalliset faktat ja toteamukset vuodesta toiseen. Kenties jotain ajattelua ruokkivaa, absurdia tai koskettavaa. Monet älyä tai mielikuvitusta stimuloivat lauseet muuttuvat kuitenkin tökeröiksi kun ne suoraviivaistetaan. Medialukutaito on arvokas taito, koska elämme muunneltujen totuksien ympäröiminä.

Julkisuuden kouriintuntuvin puoli on se, jonka kohtaan kun astun ulos kodistani, ihmisten keskuuteen. Minusta on mukavaa, kun saan niin monet hymyilemään vain olemalla "se" tyyppi. Toisinaan taas on kiusallista joutua huomion kohteeksi, etenkin jos haluaisi vain maksaa ostoksensa kaupan kassalla kuin kuka tahansa, ilman selän takaa kuuluvaa sipinää ja supinaa. Itse asiassa ihmiset käyttäytyvät yllättävän usein kuin luulisivat, että minulla ei ole kolmentoista vuoden keikkailun jäljiltä enää kuuloaistia lainkaan. 

Tarkoitus ei ole valittaa. Pidän nykyisestä tilanteestani. En myöskään syytä ihmisiä siitä, että he äimistyvät tai jopa menevät pois tolaltaan nähdessään TV:stä tutun naaman tulevan vastaan varoittamatta. Tämä on täysin ymmärrettävää. Silti arvostan, jos joku tämän luettuaan pystyy paremmin eläytymään julkisten ihmisten asemaan ja ymmärtää, että vaikka tällaisen kohtaaminen sattumalta on ainutlaatuinen kokemus, on hyvin arvostettavaa ja kunnioitusta henkivää hoitaa tilanne hillitysti, tahdikkaasti ja tyylillä. 

Ai niin. Ja käyttäkää niitä heijastimia.


Näkyillään! Nyt perjantai-illan viettoon -> Vain elämää


lauantai 19. lokakuuta 2013

Mun päivä

Eilen nähtiin Vain elämää-ohjelman jakso, jossa vietettiin minun päivääni. Se oli jännittävää, sillä en ollut etukäteen nähnyt jaksoa joten en tiennyt millaiseksi se oli muotoutunut. Osa päivän tapahtumista oli myös päässyt jo unohtumaan. Oli myös kiinnostavaa nähdä, millaista palautetta jakso aiheuttaa.

Ja palautettahan tuli. Kuten aiemmissakin jaksoissa, monet liikuttuivat. Yhdessä koettu avoimuus ja välittömyys ulottui myös kotikatsomoihin. Iloa ja nauruakin. Useammankin katsojan käsitys minusta ihmisenä muuttui myönteisemmäksi. Biisiversioista tykättiin. Mahtavaa!

Tässä nousi nyt esiin yksi ohjelman vahvuuksista: musiikin, aktiviteettien ja muiden artistien kautta peilaten katsoja pääsee huomattavasti lähemmäs päivän artistin "syvempää" olemusta kuin esim. tavanomaisen haastattelun kautta. Persoonallisuuden eri puolia nousee pintaan ikään kuin itsestään.

Ohjelmasta käy ilmi, että nämä artistit osaavat heittäytyä myös muuten kuin musiikillisesti: Paulin skeittipätkä toimii oivana esimerkkinä. Pelko nyt vaan on toissijainen asia. Ja kaatuminen on aina ollut hyvää viihdettä.

Kaiken kaikkiaan: Olen etuoikeutettu, että sain olla mukana tässä pläjäyksessä.

Pöydän ääressä istuneille kanssa-artisteilleni: Kiitos hienoista esityksistä!

Teeveen ääressä istuneille katsojillemme: Kiitos palautteesta, ensi viikolla uudet kujeet! Voin paljastaa että huippuhetket ovat vielä edessä ;)


PS. Webshopin puolelta terveiset, tarjousta kehissä: webshop.jukkapoika.com/product_info.php?products_id=77

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Tulokulmani kaupallisuuteen


Musiikkiini kohdistuvassa kritiikissä eräs useimmin esiintyvistä teemoista on kaupallisuus. Musiikkini ei ole monien mielestä enää yhtä hyvää kuin silloin, kun en ollut kaupallinen. Tämä epäkaupallisuuden ajanjakso tuntuu vaihtelevan reippaasti riippuen kritiikin esittäjästä, jotkut ajattelevat sen loppuneen Kylmästä Lämpimään-levyn myötä, toisille tuota kultaista aikaa riitti vain yhden levyn verran (SCB:Jokaiselle Tulta).

En pidä kaupallisuudesta argumenttina. Kaupallisuus musiikissa tarkoittaa käytännössä samaa kuin "ulospäin suunnattu". Reggae on aina ollut kaupallista musiikkia. Minunkin musiikkini on aina ollut tähdätty kohti yleisöä, vaikka usein teenkin sitä omaksi huvikseni tai koska vaan tuntuu siltä että pitää tehdä.

Olen kuullut paljon huonoa epäkaupallista musiikkia. Toisaalta pidän monista mainstream-hiteistä, niin menneistä kuin tämänhetkisistäkin. Jotkut ug-jutut saattavat valloittaa minut täysin. Jotkut pop-hitit ovat aivan sietämättömiä.

Monet nuorena fanittamani artistit, joita pidin jotenkin epäkaupallisina tai ei-valtavirtana, ovat myyneet miljoonia albumeita ja rikastuneet musiikillaan tuhdisti. Suurin osa fanittamistani reggaeaertisteista ei tosin kuulu tähän ryhmään, vaikka epäilemättä mielellään olisivat kuuluneet. Reggaen tunnetuin hahmo Bob Marley kuuluu. Hän teki musiikillaan roiman omaisuuden ja niin oli tarkoituskin. Hän ei häpeillyt kaupallisuutta vaan piti sitä oleellisena. Jopa erittäin härö ja omituinen reggaetuottaja Lee "Scratch" Perry onnistui menestyksen vuosinaan hankkimaan musiikillaan mukavasti pätäkkää ja omakotitalon esikaupunkialueelta.

Voisin valottaa hiukan biisintekoprosessiani: Teen biisejä kun saan niihin inspiraation. Inspiraatiosta syntyneet biisit kuulostavat itselleni jotenkin "oikeilta". Jos yritän vääntää lauluja aiheista, jotka koen tärkeiksi mutta joista en inspiroidu, lopputulos kuulostaa jotenkin "väärältä". Sellaisia lauluja ei tee mieli tehdä, julkaista tai esittää. 

Kun minulla on tällaisia inspiraatiosta alkunsa saaneita kappaleita tarpeeksi kasassa, ne levytetään. Biisejä sovitettaessa kuunnellaan tarkoin, millainen lähestymitapa olisi kullekin kappaleelle luontevin ja sopivin. Tällä tavalla saadaan aikaiseksi musiikkia, joka kuulosta yhä korvaani "oikealta". Jos yritetään väkisin tehdä sovituksellisia tai soundillisia ratkaisuja, jotka eivät tunnu kappaleelle luontevilta, alkaa musiikki taas kuulostaa "väärältä".

Kun kappaleet on äänitetty, miksattu ja masteroitu, on jäljellä enää levyjen painatus. Tässä vaiheessa kaupallinen ajattelu on paikallaan. Haluammeko, että mahdollisimman moni ihminen ostaa tämän levyn ja kuulee tätä levyä, jonka eteen olemme tehneet satoja tunteja töitä, ja joka omasta mielestämme kuulostaa "oikealta"? Kyllä haluamme. Siksi on olemassa levy-yhtiö, joka painattaa riittävän määrän levyjä ja tekee parhaansa, että ihmiset saavat tietää niiden olemassaolosta. Tänä päivänä on tietysti myös tärkeää hoitaa musiikki riittävän laajalti digitaaliseen jakeluun.

Minusta on lapsekkaalla tavalla  s i i s t i i  että olen onnistunut menestymään näinkin kukkeasti pienen, riippumattoman levy-yhtiön kanssa. Hyvä Suomen Musiikki! Sama pätee keikkamyyntiin. Hyvä Tarnanen! Webshop ja tuotemyynti pyörivät perheyrityksenä, ja minusta on mukavaa osallistua niihin ja seurata läheltä miten homma etenee. 

Erityisen  a s i a l l i s t a  on menestyä musiikkityylillä, jota Suomessa ei vielä kovin paljoa ole kuunneltu ja joka on myös omaa sydäntä lähinnä.

Kun omin voimin äänitin ja miksasin kelanauhurilla "Apajilla"-albumia 


maaseutupaikkani vetoisella vintillä vuonna 2005, tein mitä minun mielestäni piti silloin tehdä. Se oli helkkarin vaivalloista mutta hauskaa. Toki toivoin, että levy myisi ainakin sen viisi tuhatta kappaletta, kuten ajan kanssa kävikin, ja sain maksettua soittajille ja itsellenikin palkkion työstäni. Se oli mielestäni kaikessa omituisuudessaan kuitenkin kaupallista potentiaalia omaavaa musiikkia.

Oli muuten aika  p ä h e e t ä  havaita kyseinen ullakkotuotos nätisti framilla huoltoaseman levyhyllyssä. Uusien levyjen menestymisen myötä myös aiempi materiaali saa lisää huomiota. Vanhat vinyyliseiskavarannot hupenevat vähitellen.

Jos joku kysyy minulta, mistä biiseistä pidän eniten koko urani ajalta, rehellinen vastaus ei tule sisältämään juurikaan alkuaikojen äänityksiä. Mielestäni en ollut yhtä osaava laulaja tai tekstintekijä tuolloin. Monet ensimmäisten levytysten biiseistä kuulostavat nyt minun korvaani "väärältä". Itse asiassa osa niistä kuulosti siltä jo julkaisuhetkellä. Silti ymmärrän, että monen mielestä ne ovat juuri sitä, miltä minun musiikkini pitäisi aina kuulostaa. Sekin on  o o k o o .

Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita, koetan vastailla parhaani mukaan.






lauantai 12. lokakuuta 2013

Blogihommia


Elän juuri nyt erityisen mielenkiintoista syksyä. Ensinnäkin, kuluneella viikolla julkaistiin musiikkiurani ensimmäinen kokoelmalevy. Levyllä on hittien lisäksi muutamia vanhoja kappaleita uudelleensoitettuina ja kokonaisuudessaan se toimii oivallisena "tutustumispakettina" tähänastiseen tuotantooni ja musiikkityyliini. Levyn myynti näyttäisi jo lyhyessä ajassa hipovan platinarajoja joten mitä ilmeisimmin tällaiselle julkaisulle oli tilausta. http://webshop.jukkapoika.com/product_info.php?cPath=37&products_id=108

Etenkin kun....

Hypersuositun Vain Elämää-ohjelman toinen tuotantokausi on juuri startannut ja kiinnostavaksihan tämän tekee se, että olen itse siellä mukana mekastamassa. Kuvauksissa oli paikoin aivan helkkarin hauskaa ja olen varma, että se ilo ja välittömyys välittyy myös kotikatsomoihin. Kiitokset ja onnittelut koko tuotantoryhmälle ja propsit mainioille kanssa-artisteille ns. päräyttävästä yhdeksänpäiväisestä! Nyt vain seurataan ja ihmetellään että miten meidän lämpöinen pikku hengentuotoksemme pärjää koleassa maailmassa. Uskon, että sen avulla saadaan välitettyä hiukan tuota alkukesän aurinkoa syksyn loskaroiskeiden keskelle.

Nyt teen vielä yhden asian jota en ole koskaan aiemmin tehnyt, nimittäin ryhdyn blogihommiin. Tarkoitus on tätä kautta kommunikoida tunnelmia ja ajatuksia liittyen tietysti pääasiassa musiikkiin mutta miksei myös muuhunkin löyhästi siihen liittyvään, jos ja kun aihetta ilmenee.

Syksyn pimetessä on jotenkin erityisen luontevaa vetäytyä studion hämyyn hiomaan sanoituksia ja fiilistelemään uusia saundeja. On aina kiinnostavaa lähteä hahmottamaan uutta levykokonaisuutta, koska tässä vaiheessa kaikki on vielä auki ja mahdollisuudet ovat monet niin tekstien kuin sovitustenkin suhteen. Pysyäkö totutuissa ja hyviksi havaituissa lähestymistavoissa vai kokeillako jotain erilaista? Toivon saavani uutta materiaalia päivänvaloon jo ensi kevääksi, saas nähdä miten käy!

Kiitos vielä kaikille jotka ovat minua tukeneet ja auttaneet tällä musiikin polulla, arvostan! Oikein hyvää syssyä, palaillaan :)